heräsin hikisenä ja vapisten. en saanu mun kroppaa aisoihin. jalat petti alta kun nousin sängystä. olin hetken lattian orja. en tiiä. jollain sairaalla tapaa mää pidin siitä. siitä vapinasta. ja sekavuudesta. kaikki oli jotenkin sumusta ja utusta. ja ei toi lattiakaan hassumpi oo. pysähdyin hetkeks kelaa kaikkee. ihan kaikkee. tuntu et olin siin hetkes liian pitkään. kun kattoin kelloo, ei ollu kulunu ku pari minuuttia. se tuntu tunnilta. mää lauloin. mun ajatukset laulo. mun ajatukset laulaa edelleen. steissi huusi mua katoamaan. mulla ei kyllä ollut edes lompakkoa mukana. ehkä hyvä niin. ehkä ei. bussista maisemia katsellessani en nähnyt muuta kuin vanhoja kuvia. ne oli seepian värisiä. hienoja. vilahduksia menneistä ajoista. ei tampereesta. pieksämäestä. vanhoja kuvia hyvin vanhoilta, hyvilta ajoilta. mut nää ajat on parempia kun ne. nää ajat on leijailevia ajatuksia. nää ajat on unelmia. tykkään unelmoida. aijon toteuttaa jokaisen mun unelman viellä. mutta en tässä olotilassa. ulkona on hemmetin kaunista kun kaikki on vähän sumuista. ja vaikkei aurinko paistakkaan tänään. sataa vettä. voisin kadota sateeseen. rakastan sadetta. ja ennen kaikkea sen jälkeistä tuoksua. loppujen lopuksi muuttuisin vain rusinaksi. en ois millään tapaa kaunis. enää. hassua. sanoin noin. mutta ehkä puhun tälläkertaa totta. niin. mistä sitä koskaan tietää.
mustaa kahvia ikkunalaudalla, huudan huomenta maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti